Haastattelu Suomen aikidoliiton lehdessä 2006 DAN-esittelyssä Auno Mäkinen

1. On vuosi -84. Mikä sai tuolloin parikymppisenä sinut aloittamaan aikidon harrastuksen? Mitä kokemuksia sinulla oli tuohon mennessä kamppailulajeista?

Tiputtelin armeijan jälkeen painoa alas hirvittävällä puntti-, uinti- ja lenkkitreenillä. Sain selkäni täysin jumiin enkä saanut edes kengän nauhoja solmittua. Ajattelin aloittaa kasarina jazz-tanssin tai jonkun muun harrasteen, jossa venyy paikat. Jazz-tanssin hylkäsin lähinnä siksi, että olisin näyttänyt täysin naurettavalta trikoissa ja päätin aloittaa jonkun kamppailulajin, koska tiesin niihin olennaisesti kuuluvan venyttelyn.

Aikidon valitsin osittain -nykyisen vaimoni- silloisen tyttöystäväni vuoksi. Mietin lajia, joka sopii meille molemmille. Näin aikido tuli valittua. Tosin olin aikaisemmin ollut kiinnostunut lajista ja ajatellut sitä lähes ainoana mahdollisena budolajivaihtoehtona. Karateen olin tutustunut lähinnä siitä syystä, että lähes kaikki muut pihan pojista treenasivat sitä jossain vaiheessa. Itse nostelin puntteja ja hakkasin säkkiä, jotta en saanut selkääni ihan joka päivä pihamaalla. Judosta mielikuva oli vain kilpaurheiluna ja se ei kiinnostanut minua lainkaan.

Näin alkeiskurssi-ilmoituksen Myyrmäen uimahallilla, jossa kävin uimassa ja rautaa repimässä. Siihen aikaan myös Jukaran aikidotreenit olivat samassa paikassa. Punttisali oli aivan tatamin vieressä, joten katselin vielä treenit nostojen välissä ennen lopullisen päätöksen tekoa. Sitten myin ajatuksen treenaamisen aloittamisesta Elisalle.

Aikido kolisi minulle kuin metrin halko. En oikein tiedä kyllä miksi. Tosin alkeiskurssin vetäjä Jarmo Malmikumpu oli todella innostava kaveri, joten osa syystä lankeaa varmastikin hänelle. Jamin kuolema olikin melkoinen shokki ja toiminta meinasi loppua kokonaan. Rädyn Risto onnistui pitämään porukan kasassa ja soitti treenareille jopa kotiin saadakseen ihmisiä takaisin harrastuksen piiriin. Uutta potkua toi Jukka Helmisen aktiivinen osallistuminen yli vuosikymmenen ajan aikidon viemiseen eteenpäin Jukarassa. Tästä työstä ovat vanhat jukaralaiset yhä todella kiitollisia, vaikka Helmisen Jukka ei ole enää vuosiin vetänyt harjoituksia seurassamme.

2. Millaista oli harjoittelu tuolloin – mitä jäi aikidouran alusta mieleen?

Aika intomieleistä puuhaa. Osaamista ei juuri ollut, mutta intoa sitäkin enemmän. Muutamalla vanhemmalla treenarilla oli tapana rääkätä meitä aloittelijoita. Erityisen hauskaa heillä tuntui olevan, kun pitivät kaveria sankyolla lukossa varpaisillaan ja potkivat mavaa kylkiin treenien jälkeen. Leireillä tutustui sitten muihin aikidokoihin, jotka taas puolestaan tuntuivat kaikki olevan ”kukkahattuja ja ituiivareita”. Aika nopeasti touhu kuitenkin järkiintyi ja harjoittelusta tuli tolkullista. Suurin muutos oli siinä, että saimme hyviä seuran ulkopuolisia vetäjiä Helmisen lisäksi. Lämpimät kiitokset muun muassa Erikssonin Jounille, Hellsténin Pasille ja Kytömäen Antille, jotka vetivät harjoituksia alkutaipaleella.

3. Miten kuvailisit harjoittelua Jukarassa kuluneina vuosikymmeninä ja nykyään?

Kahdeksankymmentäluvun treenit olivat todella fyysisiä ja meloista vääntämistä. Leveässä hamnissa pyörittiin ympyrää oikeastaan tietämättä miksi. Tekniikka oli melko yläkroppapainoitteista ja jalkatyö vähäistä tenkaneita lukuun ottamatta. Nykyään jalkatyön merkitys on huomattavasti lisääntynyt. Ajoituksen, suunnan ja luonnollisuuden korostaminen ovat myös tärkeitä. Turvallisuus, toisten kunnioittaminen ja jäsenlähtöisyys ovat korvanneet äkäisten nuorten miesten murjomis- ja vääntämiskulttuurin. Osa treenistä on kuitenkin säilytetty vähän rankemmalla teemalla, jotta myös kunnon paiskimista ja rehellistä treenaamista on tarjolla.

Aseharjoittelua on todella vähän verrattuna aiempaan. Nykyisin aseharjoitteita on lisätty lähinnä aloittelijoiden pyynnöstä. Itse pidän aseiden vetämistä melko tylsänä puuhana, mutta mikä minä nyt olen päättämään toisten puolesta. Nykyisin kun vielä asetekniikoita vaaditaan graduointeihin, on väärin olla opettamatta niitä. Heti kun nykyiset asetekniikat poistuvat graduointivaatimuksista –mitä todella toivon- koen velvollisuuteni näiltä osin päättyvän. On vähän vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä harjoittelemme Saito-sensein asetekniikoita, vaikka suurin osa treenareista ei ole koskaan nähnyt koko miestä ja ilmeisesti hyvin harva Suomessa treenaa näihin aseisiin liittyvää vartalotekniikkaa.

4. Franck Noël kutsuttiin ohjaamaan aikidoleiriä Jukaraan ensimmäisen kerran vuonna -91. Millaisena näet hänen merkityksensä paitsi seuralle myös aikidoharjoittelun kehittymiselle yleisemmin Suomessa.

Olin Christian Tissierin salilla Pariisissa treenaamassa Pentti Tepsan kanssa vuoden 1990 alussa. Meidän paluukoneemme Suomeen lähti sunnuntaina ja jäimme viikonlopuksi Pariisiin Tissierin lähtiessä maakuntaan opettamaan. Hän kuitenkin mainosti mielenkiintoisen opettajan vetävän leirin hänen salillaan. Menimme harjoittelemaan leirille. Tosin Franck hattuineen ei oikein näyttänyt vakuuttavalta aikido-opettajalta ennen treenejä. Ennakkoluuloisena päätin kokeilla mistä puusta kaveri on veistetty ja päätin olla varsinainen peräpukama.

Paikalla ei ollut kovin monta leiriläistä, mutta lähes kaikki olivat daneja. Noel kiersi tekemässä tekniikkaa kaikille kuten nykyisinkin. Roikuin, punttasin sekä löin niin kovaa ja nopeasti kuin ikinä pystyin. Olin vähän pettynyt, kun Noel teki tekniikkaa ihan samalla tavalla kuin muille. Olin odottanut kaverin kiertävän minut kaukaa ja selittävän jotain turhan kovista hyökkäyksistä. Mutta ei. Turhautuneena kävin sitten muita treenareita testaamaan - tosin huonolla menestyksellä. Varsinkin eräs murtuneella nenällä varustettu naisihminen koulutti minua oikein urakalla ja muun muassa pudotti minut napakoilla atemeilla pari kertaa treenien aikana kontilleen hakemaan uudelleen happea. Jälkimmäisissä treeneissä asia oli jo ihan selvä. Tuolla miehellä on minulle paljon opetettavaa.

Syksyllä menimme naimisiin Elisan kanssa ja lähdimme häämatkalle Pariisin kautta Toulouseen Noelin salille treenaamaan. Pois lähtiessä esitimme Noelille kutsun tulla Vantaalle vetämään leiriä, johon hän suostui. Tilanne oli aluksi vähän hassu. Kukaan muu jukaralaisista treenaajista ei ollut nähnyt koko kaveria, mutta minä olin innolla järjestämässä leiriä. Leiri järjestettiin ja muutkin vakuuttuivat Noelin osaamisesta. Melko nopeasti huomasimme Endo –sensein ja Noelin opetusten tukevan tosiaan. Näiden opettajien vaikutus onkin ollut merkittävintä siihen aikidoon, jota nykyisin Jukarassa harjoitellaan.

Tärkein muutos mielestäni, jonka Noel toi harjoitteluumme, on ”pehmeät jalat”. Vaikka hän ei korosta jalkatyötä merkitystä, on hänen tapansa liikkua nopeasti sisään tekniikoissa merkki erinomaisesta jalkatyöstä. Toinen suuri muutos oli perusasennon vaihtuminen sivuttaisesta suoraan ukeen päin olevaksi. Eli napa osoittaa suoraan hyökkäyksen suuntaan eikä enää sivulle. Kolmas muutos on ylävaratalon kallistaminen hyökkäykseen sisään menoissa siten, että jalat seuraavat ikään kuin perässä, jolloin kontakti ukeen saadaan eritäin nopeasti ja tekniikat toteutetaan ”iholta” mahdollisten jatkohyökkäysten estämiseksi. Neljänneksi hän toi eron leikkauksen ja painon käyttämisen välille horjuttamisessa vartalotekniikoissa. Mielestäni näiden kahden eri mahdollisuuden käytön erottaminen on olennaista, jos haluaa oppia jotain Noelin tavasta tehdä tekniikoita.

Lisäksi Noel toi uusia ideoita aseharjoitteluun. Hänestä ulkoa opeteltujen katojen ja epädynaamisten pariharjoitteiden tekemisessä ei ole paljoakaan hyötyä vartalotekniikkaan. Mahdollisuuksien tutkimisessa ase- ja vartalotekniikoiden avulla pitää olla ideaa ja mahdollistaa harjoittelijoiden välisen aidon vuorovaikutuksen. Useinhan aseharjoittelu päätyy tasolle, joka on ulkoa opeteltu pienoisnäytelmä ilman mitään todellista sisältöä.

5. Millainen on mielestäsi Noëlin merkitys aikidon opetustapaan ja oppimisprosessiin?

Mielestäni olennaista on idea oppimisen tapahtumisesta vain ja ainoastaan aidossa vuorovaikutuksessa. Tästä syystä Noel ei halua tehdä mitään opetusvideoita, koska oppiminen ei voi olla aitoa niiden avulla. Sama idea näkyy hänen tavassaan kiertää tekemässä tekniikoita harjoituksissa kaikkien kanssa. Eli vain edessä näyttäminen ei riitä kahdestakaan syystä. Harjoittelijoiden pitää saada tuntea miltä tekniikka tuntuu ja toisaalta hänen oma oppimisensa pysähtyisi ilman harjoittelua eri ihmisten kanssa.

Yleensä Noel opettaa vain perusasioita. Hyvin harvoin leireillä on mitään harvinaisia tekniikoita tai outoja tapoja. Ongelma on kuitenkin siinä, että hänen menee hyvin syvälle tekniikoihin ja pelkkä ulkoinen tekniikan suorittaminen johtaa vain harjoittelijan turhautumiseen. Uskoisin, että juuri tästä syystä leireillä on hyvin vähän aloittelijoita. Toisaalta olen kuullut myös, että osa vetäjistä on sanonut Noelin harjoituksia liian vaikeiksi aloittelijoille. Meidän seurassa kannustetaan kaikkia heti mukaan leireille. Ei vain seuran omille leireille vaan kaikille, koska on hyvä nähdä erilaista aikidoa ja tutustua muihin treenareihin.

Noelin näyttäessä tekniikkaa kiinnitän erityisesti huomioita etäisyyden hallintaan ja onko käsien osalta kyseessä leikkaus vai painon siirto. Toiseksi testaan olenko ymmärtänyt oikein harjoittelemalla parin kanssa. Usein tässä vaiheessa opettaja saapuu paikalle, korjaa tekniikkaa ja näyttää oman tapansa. Vuorovaikutus minän, parin ja opettajan välillä vie aikidoa eteenpäin. Suurin este on tässä meidän omat asenteemme ja ennakkoluulomme.

Pitemmällä aikavälillä olen oppinut Noeliltä tiettyä nöyryyttä tekniikan edessä: Vain avoin mieli mahdollistaa oppimisen. Myös henkisesti pystymme estämään oman oppimisemme erilaisin päähän pinttymin. Suurimpana ongelmana on lapsenomainen takertuminen tiettyihin ulkoa opittuihin tai/ja puoliuskonnollisiin lauseisiin, joita joku on lausunut aikidohistoriassamme. Lauseet ovat kuulostaneet sen verran viisailta, että hirtämme niihin omat kehittymisemme mahdollisuudet vuosikausia.

6. Mitä hetkiä tai tapahtumia kutsuisit suomalaisen aikidon virstanpylväiksi? Onko mieleesi jäänyt merkittäviä hetkiä, joilla on ollut huomattavaa merkitystä, mutta joita ei ehkä ole yleisesti huomattu?

Ichimura-sensein lähtö pakotti suomalaisen aikidon avautumaan entistä enemmän. Alun kaaoksesta seurasi paljon hyvää. Uusiin opettajiin etsittiin ja luotiin kontakteja. Näiltä pohjin syntyi useita uusia seuroja ainakin pääkaupunkiseudulla, jotka lisäsivät harjoittelumahdollisuuksia. Erilaisuus ei ole vaarallista, vaan kuuluu elämään ja kasvamiseen. On todella hyvä, että nykyisin voi Suomessa harjoitella monella eri tapaa. Uskon, että tämä mahdollisuus valita lisää harjoittelijoiden määrää eikä johda lajin rapautumiseen, jota niin moni pelkäsi yhtenäisyyskulttuurin hävitessä.

7. Aseharjoittelun merkitys? Mitä aikidossa harjoitellaan, kun heilutaan keppien ja miekkojen kanssa?

Tärkeintä on keskilinjan etsiminen ja mielikuvan vahvistaminen suoralla miekan lyönnillä. Muu on ainakin minun osaltani turhaa. Lisäksi peruslyöntiharjoittelu lisää olkapäiden liikkuvuutta, pakottaa rentouteen ja opettaa keskittämään voimaa. Uskoisin, että pesäpallomailla ja aidanseipäällä voi oppia ihan samoja asioita. Bokken ja jo on mukana aikidossa lähinnä kulttuurisista syistä. Puukko on ihan eri juttu, koska yhteys vartalotekniikkaan on suora.

Puukko harjoittelun tärkein anti on siinä, että todella huomaa omat valmiudet itsepuolustukseen. Harjoittelu terävöityy ja ajoitus tarkentuu tehtäessä puukkoa vastaan tekniikkaa. Mielestäni ne, joiden ideana on oppia aikidon kautta itsepuolustustaitoja, olisi syytä sisällyttää paljon puukolla tehtäviä ja puukkoa vastaan tehtäviä tekniikoita omaan harjoitteluunsa.

8. Mitä arvelet, miksi monet harjoittelijat kyllästyivät aseharjoitteluun 90-luvun alussa?

No totesin sen oikeastaan haastattelun alkupuolella. Muoto oli ja sitä toistettiin. Sisältöä ei harjoittelussa ollut. Miksi kysymyksiin ei oikein saanut vastauksia ja liittymiä vartalotekniikoihin ei oikein löytynyt. Osaltaan ainakin minuun vaikutti se, että näin opettajia joiden ase- ja vartalotekniikoissa oli yhteys. Päätin treenata niin vähän kuin mahdollista aseita, jotta en joutuisi ”poisoppimaan” paljon huonosti vartalotekniikkaani sopivia malleja. Kyse oli myös ihan rehellisestä kyllästymisestä. Aina toistettiin vain samoja katoja ja pariharjoituksia.

9. Miten opetat harjoituksissasi käyviä treenaajia, joilla on pitkä lajikokemus? Kuinka luot heidän eteensä uusia ideoita ja haasteita?

Meillä Jukarassa kaikki treenaavat vain itselleen. Eli mahdollisimman pian yritämme saada aloittelijoista vastuullisia omasta edistymisestään ja harjoittelustaan. Me emme ole koskaan olleet jonkun seura eli meiltä on aina puuttunut ns. pääopettaja. Tämä on pakottanut meidät ajattelemaan itsenäisesti ja toimimaan yhteistyössä muiden kanssa oikeastaan siitä syystä, ettei oma harjoittelu vaarannu. Siis me emme ole kenenkään oppilaita emmekä opettajia, vaan sekalainen joukko treenareita. Näistä syistä en katso opettavani ketään, vaan kerron omia mielipiteitäni tekniikasta ja sen suorittamisesta. Perinteisesti Jukarassa vetäjä on näyttänyt tekniikan ja muut tekevät, mutta suorittamiseen ei puututa paljoakaan. Tosin nykyisin aloittelijoita on niin paljon harjoituksissa, että tasoerosta johtuen tulee korjattua aikaisempaa enemmän tekniikoiden suorittamista.

Uudet haasteet ja ideat tulee jokaisen löytää itse! Ilman omaa oivallusta ja tarvetta uusien ideoiden etsimiseen on ihan turha muiden yrittää niitä tuoda toisen eteen. Eivät ne kuitenkaan kelpaa. Siinä on mielestäni haastetta tarpeeksi, kun yrittää pitää mielen avoimena ja pyrkii treenaamaan kunnolla. En ainakaan minä kaipaa enempää haasteita.

10. Mitä vyöarvot merkitsevät? Pitäisikö vaatimuksiin mielestäsi tehdä muutoksia?

Minusta graduoinnit jäsentävät harjoittelua. Graduoinnit pakottavat käymään tekniikoita laajasti läpi. Eli en ole lainkaan sitä mieltä, että tekniikoiden määrää tulisi kyu-asteissa vähentää. Jos lista tuntuu liian pitkältä niin se pitäisi voida jakaa samoin kuin junnu-graduoinneissa. Jos listoja kavennetaan, myös harjoiteltavien tekniikoiden määrä väistämättä vähenee. Näin harjoitteluvalmiudet kapenevat, kun esimerkiksi leireillä tuleekin eteen tekniikoita, joita ei Suomessa enää treenata.

Graduoinnit ovat lisäksi tärkeitä oman aikidohistorian kannalta ja motivoivat jatkamaan eteenpäin. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että jokaisen on itse päätettävä milloin tulee graduoitavaksi. Liialliset kuvitelmat karisevat nopeasti muutaman hylkäyksen jälkeen ja terve itsekritiikki tulee tilalle. Tosin kaikki eivät kestä hylkäystä, vaan lopettavat epäonnistuneeseen graduointiin.

Aseet pitäisi poistaa kokonaan kyu-asteiden graduoinneista liiton vyökoevaatimuksista. Seurat saisivat itse päättää asevaatimuksista ja onko niitä ylipäätään. Dan graduoinneissa pitää aseet olla mukana, mutta ei nykyisiä ”parikatoja” lainkaan. Jotenkin tuntuu loogiselta, että jos danit ovat hombun daneja, niin ne graduoidaan hombun vaatimuksilla. Näin myös aseiden osalta.

11. Mikä on suosikkitekniikkasi tai harjoitteesi? Miksi juuri se?

Kaikki heittotekniikat ovat sydäntäni lähellä. Tenchinage on kuitenkin ylitse muiden, koska sillä voi paiskoa kaveria ihan kunnolla turvallisesti ja kunnon mättämisestähän tulee aina hyvät fiilikset.

12. Onko jotain erityistä, mitä haluaisit kertoa suomalaisille harrastajille?

Isot painavat miehet eivät aina punttaa ja ole hankalia tahallaan. Usein henkilöt, jotka eivät ole tottuneet treenaamaan jääkaappien kanssa, yrittävät tehdä liian nopeasti tekniikkaa. Näin touhu menee helposti repimiseksi ja riuhtomiseksi. Iso ruho liikkuu hitaammin ja tekniikkaa pitäisi mukauttaa tähän. Maltti on valttia ja ei pidä hermostua heti, vaikka tekniikka ei toimikaan kuten oman salin rääpäleille. Tutkimaan omaa suoritusta avoimesti vaan, sillä monet pienikokoiset naiset tekevät käytännössä tekniikkaa aina pitemmille ja painavammille. He tekevät usein ennakkoluulottomasti tekniikkaa ja vielä usein todella toimivasti ja hyvin.

13. Lempiruokasi?

Ottaen huomioon habitukseni, niin totean lempiruuakseni kaiken hyvän makuisen, nykyään epäterveellisenä pidetyn ja runsaskalorisen ruuan.